Terrorismin politiikka: Valta, sympatia ja lain valikoiva soveltaminen

Harva sana modernissa poliittisessa keskustelussa kantaa yhtä suurta painoarvoa – tai epäselvyyttä – kuin ”terrorismi”. Se on samalla moraalinen tuomio, oikeudellinen luokittelu ja perustelu väkivallalle tai sortotoimille. Ratkaisevan tärkeää on, että se on myös poliittinen ase, jota käytetään valikoidusti ja usein epäjohdonmukaisesti. Huolimatta kymmenistä kansainvälisistä sopimuksista ja määritelmistä ei edelleenkään ole olemassa yleisesti hyväksyttyä oikeudellista standardia sille, mitä terrorismi on – ei koska käsite olisi luonnostaan vaikeasti tavoitettava, vaan koska itse nimike muotoutuu vallan mukaan.

Tämän epäjohdonmukaisuuden ytimessä on vaarallinen kaksoisstandardi: ei-valtiollisten toimijoiden teot tuomitaan helposti terrorismiksi, kun taas toiminnallisesti identtiset valtiollisten toimijoiden teot puhdistetaan ilmaisuilla kuten ”sotilasoperaatio”, ”kostotoimi” tai ”sivullisvahingot”. Tämä ei ole pelkkää semantiikkaa – se vaikuttaa syvällisesti siihen, ketä pidetään laillisena, kenen väkivalta hyväksytään ja kenen kärsimys tunnustetaan.

Palestiinalaisten taistelu tarjoaa selkeän ja pitkäaikaisen esimerkin tästä kaksoisstandardista. Kun palestiinalaiset käyttävät väkivaltaa – olipa kyseessä miehityksen vastustaminen, maan takaisinvaltaaminen tai järjestelmällisen oikeuksien riiston vastustaminen – se lähes poikkeuksetta leimataan ”terrorismiksi” vallanpitäjien toimesta. Kun israelilaiset joukot käyttävät suhteetonta voimaa, pommittavat pakolaisleirejä, salamurhaavat johtajia ulkomailla tai mahdollistavat siirtokuntalaisten pogromeja, vastaus kehystetään yleensä kansallisen turvallisuuden kielellä, ei terrorismina.

Tämä essee väittää, että terrorisminimikkeen käyttö ei ole ensisijaisesti oikeudellista vaan poliittista. Se heijastaa vallanpitävien valtioiden etuja ja sympatioita, ei oikeudellisten normien johdonmukaista soveltamista. Lisäksi se ehdottaa, että palestiinalaisten vaatimus yhtäläisestä kohtelusta kansainvälisen oikeuden alla peilaa valistuksen perustavaa taistelua: mielivaltaisten etuoikeuksien hylkäämistä ja vaatimusta siitä, että laki on sovellettava tasapuolisesti kaikkiin – yksilöihin, kansoihin ja valtioihin.

YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 49/60 ja terrorismin oikeudellinen määritelmä

Vuonna 1994 hyväksytty YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 49/60 pyrki määrittelemään terrorismin universaalisti. Sen liitteessä oleva julistus toimenpiteistä kansainvälisen terrorismin poistamiseksi tuomitsee:

”Rikolliset teot, mukaan lukien teot siviilejä vastaan, jotka on tehty tarkoituksena aiheuttaa kuolema tai vakava ruumiinvamma tai panttivankien ottaminen, tarkoituksena herättää kauhun tila yleisössä tai tietyssä henkilöryhmässä tai tietyissä henkilöissä, pelotella väestöä tai pakottaa hallitus tai kansainvälinen järjestö tekemään jotain tai pidättäytymään jostain teosta.”

Ratkaisevaa on, että päätöslauselma ei tee eroa valtiollisten ja ei-valtiollisten toimijoiden välillä määritelmässään. Kriteerit ovat selvät: tahallinen väkivalta siviilejä vastaan, joka on suunniteltu pelottelemaan, pakottamaan tai saavuttamaan poliittisia tuloksia, on terrorismia. Periaatteessa tätä voitaisiin soveltaa mihin tahansa toimijaan – valtioon tai muuhun.

Käytännössä päätöslauselmaa on kuitenkin melkein koskaan sovellettu valtioiden tekemiin tekoihin, vaikka ne täyttäisivät määritelmän tarkalleen. Syy ei ole oikeudellinen epäselvyys. Syy on poliittinen haluttomuus nimetä ja häpäistä vallanpitäviä valtioita tai niiden liittolaisia. Kun ei-valtiolliset toimijat käyttäytyvät näin, ”terrorismi”-nimike on välitön ja tinkimätön. Kun valtiot tekevät – etenkin tunnustetut, sotilaallisesti dominoivat tai geopoliittisesti liittoutuneet valtiot – nimike puuttuu silmiinpistävästi.

Valtio vs. ei-valtio: Kaksoisstandardi soveltamisessa

Lukuisat israelilaisten valtionjoukkojen operaatiot – esivaltion Haganasta ja Irgunista nykyisiin IDF:ään ja Mossadiin – ovat sisältäneet siviilien kohdistamista, kollektiivista rankaisemista ja salamurhia ulkomailla. YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 49/60 tiukkojen kriteerien mukaan monet näistä teoista täyttävät terrorismin määritelmän:

• Qibyan verilöyly (1953): 69 palestiinalaissiviiliä tapettu, enimmäkseen naisia ja lapsia, kostoretken osana ”tunkeutumisen estämiseksi”.
• Gazan kampanjat (2008, 2014, 2021, 2023–25): Tuhansia siviilejä kuollut, YK:n kouluja ja sairaaloita pommitettu, ruoka- ja vesisaartoja asetettu – usein perusteltu terrorismin vastaisella toiminnalla, vaikka vaikutus on erottamaton teoista, joiden tarkoitus on pelotella koko väestö.
• ”Jumalan vihan” salamurhat (1970-luku): Autopommit ja postipommit käytetty epäiltyjen taistelijoiden – ja joissain tapauksissa siviilien – tappamiseen ympäri Eurooppaa ja Lähi-itää.
• Siirtokuntaväkivallan mahdollistaminen: Pogromeista kaupungeissa kuten Huwara järjestelmällisiin hyökkäyksiin palestiinalaisia maanviljelijöitä ja lapsia vastaan siirtokuntalaisten väkivalta kohtaa säännöllisesti sotilaallista suojelua tai välinpitämättömyyttä, mikä tosiasiallisesti hyväksyy sen valtiolliseksi politiikan haaraksi.

Yhtäkään näistä teoista ei koskaan kuvata ”terrorismiksi” kansainvälisen yhteisön toimesta – ei edes YK:n itsensä toimesta. Käytetty kieli on ”kostotoimen”, ”turvallisuuden” tai ”sotilaallisen välttämättömyyden” kieltä. Parhaimmillaankin tällaiset teot luokitellaan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksiksi, joita kohdellaan sotarikoksina tai suhteellisuusperiaatteen rikkomuksina – ei terrorismina.

Palestiinalaisväkivalta ja nimikkeen universaalius

Sen sijaan palestiinalaisväkivalta – vaikka se kohdistuisi sotilaallisiin kohteisiin tai esitettäisiin vastarintana – leimataan universaalisti terrorismiksi. Toisen intifadan itsemurhapommituksista Gazan raketti-iskuihin nimike on välitön ja ehdoton. Jopa palestiinalaisten väkivallaton vastarinta – kuten Boikotti, Investointien vetäminen ja Pakotteet (BDS) -liike – kriminalisoidaan joskus tai rinnastetaan ”terrorismin tukemiseen” joidenkin valtioiden toimesta.

Epäsymmetria on selvä: Palestiinalaisia tuomitaan tulosten perusteella, riippumatta kontekstista. Israel tuomitaan aikomusten perusteella, riippumatta tuloksista.

Tunnustamisen, sympatian ja vallan rooli

Tämä ristiriita johtuu keskeisestä poliittisesta tosiasiasta: terrorisminimikettä ei sovelleta oikeuselimissä eristyksissä, vaan vallanpitävien valtioiden, mediainstituutioiden ja kansainvälisten järjestöjen toimesta, joita ohjaavat strategiset liittoumat ja poliittiset sympatiat.

• Valtiollinen tunnustaminen antaa legitimiteettiä. Israel tunnustettuna valtiona nähdään suvereenina voimankäyttäjänä. Palestiinalaiset, joilla ei ole täyttä tunnustusta ja valtiollisuutta, nähdään laittomina toimijoina – vaikka he vetoaisivat kansainvälisen oikeuden oikeuksiin (esim. miehitysvastarinnan oikeus YK:n päätöslauselman 37/43 mukaan).
• Poliittinen sympatia merkitsee. Lännessä Israel nähdään demokratiana, alueellisena liittolaisena ja ääriliikkeiden vastaisena linnakkeena. Tämä luo implisiittisen hyvän uskon olettaman. Palestiinalaiset liitetään islamismiin, autoritaarisuuteen tai terrorismiin – luoden huonon uskon olettaman. Nämä sympatiat muovaavat paitsi mediaframingia myös oikeudellista ja diplomaattista kieltä.
• Valta suojaa tuomiolta. YK:n veto-oikeuden omaavat valtiot, vahvat sotilaalliset liittoumat (esim. Yhdysvaltojen kanssa) tai taloudellinen vaikutusvalta harvoin joutuvat kansainväliseen syytteeseen tai leimaamiseen. Tästä syystä terrorismi, kuten sotarikokset, rangaistaan usein vain heikkojen tekemänä.

V. Palestiinalaistaistelu ja valistuksen ihanne

Ytimeltään palestiinalaisten vaatimus ei koske vain maata, suvereniteettia tai tunnustusta – se on vaatimus lain yhtäläisestä soveltamisesta. Vaatimus siitä, että samat periaatteet, joita sovelletaan muihin, sovelletaan myös heihin – olipa kyseessä vastarinnan oikeus, oikeus elämään tai oikeus oikeudenmukaisuuteen.

Tässä mielessä palestiinalaistaistelu peilaa valistuksen perustavia taisteluja. Aivan kuten 1700-luvun ajattelijat hylkäsivät kuninkaiden jumalallisen oikeuden – ajatuksen, että jotkut hallitsijat ovat lain yläpuolella syntymänsä tai tittelinsä vuoksi – palestiinalaiset tänään hylkäävät valtioiden immuniteetin oikeudelliselta vastuulta.

Valistuksen ajattelijat kuten Rousseau, Montesquieu ja Kant väittivät, että laki on sovellettava kaikkiin tasapuolisesti, muuten se ei ole lakia vaan tyranniaa. He väittivät, että suvereniteetti kuuluu kansalle, ei hallitsijoille, jotka vaativat sitä mielivaltaisesti. Palestiinalaisetkin väittävät, että valtiollisuus ei saa määrittää, kuka humanisoidaan, kuka kriminalisoidaan tai kenen kärsimys merkitsee.

Nimittää yksi pommi-isku terrorismiksi ja toinen turvallisuusoperaatioksi – vaikka keinot ja tavoitteet olisivat identtiset – on palauttaa aristokratian logiikka: että jotkut elämä on pyhiä ja toiset kulutettavissa. Että joillakin on oikeus vastarintaan ja toisilla vain oikeus kärsiä.

Vaatimus johdonmukaisesta laista – olipa kyseessä Geneven sopimusten soveltaminen, sotarikosten syyttäminen tai terrorismin määrittely – on vaatimus paitsi oikeudenmukaisuudesta myös itse moderniudesta.

Johtopäätös: Kohti universaalia standardia

Jos terrorismin on oltava enemmän kuin poliittinen haukkumasana – jos siitä on tultava merkityksellinen oikeudellinen kategoria – sen on oltava sovellettava johdonmukaisesti. Tämä tarkoittaa:

• Tunnustaa, että valtiolliset toimijat voivat tehdä terrorismia, aivan kuten ei-valtiollisetkin.
• Myöntää, että siviilien kohdistaminen poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi on terrorismia riippumatta toimijan lipusta, uskonnosta tai strategisesta arvosta.
• Soveltaa oikeudellisia määritelmiä kuten YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa 49/60 tekoihin, ei tekijöihin.

Jos näin ei tehdä, se ei vain jatkuvasti ylläpidä epäoikeudenmukaisuutta – se heikentää itse kansainvälisen oikeuden ajatusta. Se kertoo maailmalle, että laki ei ole universaalia vaan vallanpitävien ase. Se kertoo sorretuille, että heidän ainoa rikoksensa on heikkous.

Palestiinalaisten vaatimus yhtäläisistä oikeuksista, yhtäsuojasta ja yhtäläisestä tuomiosta lain alla ei ole radikaali vaatimus – se on valistuksen itse ydin ja mittari jokaiselle sivilisaatiolle, joka väittää kunnioittavansa sitä.

Liite: Tapaus, jotka täyttävät YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 49/60 tiukan kirjaimellisen terrorismin määritelmän

Sovellettu ilman tavanomaista poissulkemista valtiollisille tai valtion tukemille toimijoille.

A. Verilöylyt (tahallinen laajamittainen siviilien tappaminen pelon herättämiseksi ja pakottamiseksi pakenemaan tai alistumaan)

B. Kohdennetut salamurhat / tuomioistuimen ulkopuoliset tappamiset terroritarkoituksessa

C. Siirtokuntaväkivalta (ei-valtiolliset toimijat usein valtion rankaisemattomuudella)

Nämä 32 tapausta (18 verilöylyä, 4 salamurhaa, 20 siirtokuntalaishyökkäystä) täyttävät kiistattomasti jokaisen YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 49/60 elementin, kun määritelmää sovelletaan kirjaimellisesti ilman poliittista poikkeusta, joka normaalisti myönnetään valtiollisille tai valtion suojelemille toimijoille. Ne aiheuttivat yhteensä tuhansia siviiliuhreja ja oli tarkoitettu – kuten tekijät, komentajat tai myöhemmät israelilaiset tutkimukset ovat myöntäneet – herättämään kauhua, pelottelemaan väestöä tai pakottamaan poliittisia/alueellisia tuloksia.