https://fremont.hostmaster.org/articles/israel_and_the_doctrine_of_divine_right/fi.html
“Ne, jotka tekevät rauhanomaisen vallankumouksen mahdottomaksi, tekevät väkivaltaisesta vallankumouksesta väistämättömän.”
- John F. Kennedy
Kansainvälinen oikeus syntyi hillitsemään valtaa – suojelemaan haavoittuvia ja rajoittamaan vahvoja. Israelin ja Palestiinan tapauksessa tämä lupaus on kuitenkin romahtanut. Nykyään laki toimii kilpenä miehittäjälle ja häkkinä miehitetyille.
Palestiinalaisille sanotaan, että vastarinta – rauhanomainen tai aseellinen – on laiton. Heitä tuomitaan, marssivatpa he aseettomina tai vastustavatko voimalla. Samaan aikaan Israel rikkoo kansainvälistä oikeutta rankaisematta, voimakkaiden liittolaisten tukemana ja turvallisuus- sekä historiallisen trauman narratiivien verhoutumana.
Tämä essee väittää, että kansoilla, kuten valtioilla, on luontainen oikeus puolustaa itseään tuhoa vastaan. Samoin kuin YK:n peruskirjan 51 artikla vahvistaa kansakunnan oikeuden itsepuolustukseen, myös valtiottomien ja sorrettujen oikeus vastarintaan on tunnustettava. Kun rauhanomainen protesti murskataan ja lakia sovelletaan valikoivasti, vastarinnasta tulee paitsi oikeutettua – myös välttämätöntä selviytymisen kannalta.
Vuosikymmenten ajan Israel on rikkonut kansainvälisen oikeuden keskeisiä periaatteita rankaisematta. Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) julisti sen palestiinalaisalueiden miehityksen laittomaksi. Sen jatkuva siirtokuntatoiminta rikkoo neljättä Geneven sopimusta. Sen Gazan saarto – jota Amnesty International kutsuu kollektiiviseksi rangaistukseksi – on aiheuttanut humanitaarisen kriisin.
Näistä havainnoista huolimatta todellisia seurauksia ei ole seurannut:
Kansainvälinen oikeus toimii vain, jos sitä sovelletaan universaalisti. Kun se rankaisee heikkoja ja suojelee vahvoja, se menettää legitiimiytensä. Palestiinalaisille sanotaan, että heidän on noudatettava lakia – mutta laki ei enää suojele heitä.
Vuonna 2018 kymmenet tuhannet palestiinalaiset Gazassa liittyivät Suureen paluumarssiin – sarjaan rauhanomaisia protesteja, joissa vaadittiin oikeutta palata esi-isiensä koteihin ja saarron lopettamista. Israelin vastaus ei ollut vuoropuhelu, vaan tarkka-ampujien tuli.
Vuoden 2019 loppuun mennessä:
YK:n tutkintakomissio totesi, että suurin osa ammutuista ei muodostanut välitöntä uhkaa, ja että Israelin toiminta todennäköisesti muodosti sotarikoksia.
Ja silti – ei pakotteita. Ei pidätyksiä. Ei oikeudenkäyntejä. Maailma katsoi muualle.
Jos rauhanomainen protesti kohtaa luoteja, mikä moraalinen tai oikeudellinen järjestelmä voi vaatia väkivallattomuutta? Tämän edessä vastarinta ei ole ääriliikehdintää – se on hylättyjen viimeinen keino.
Israelin perustelu yksinomaiselle juutalaiselle suvereniteetille historiallisessa Palestiinassa perustuu usein paitsi moderniin lakiin myös raamatulliseen lupaukseen – että Jumala antoi tämän maan juutalaiselle kansalle. Tämä teologinen väite, jota Yhdysvaltain evankelikaalit laajasti tukevat, ruokkii sekä politiikkaa että rankaisemattomuutta. Jakeita kuten ”Siunaan niitä, jotka siunaavat sinua” (1. Moos. 12:3) käytetään valtion väkivallan pyhittämiseen.
Tämä muistuttaa jumalallisen oikeuden oppia, jota kuninkaat kerran käyttivät oikeuttaakseen absoluuttisen vallan:
Tuossa järjestelmässä kuningas oli laki – ja vastustajat eivät olleet kansalaisia, vaan rikollisia. Nykyään palestiinalaiset kohtaavat samanlaisen todellisuuden. Israel toimii suvereenina lain yläpuolella. Palestiinalaiset, jotka kriminalisoidaan jopa symbolisesta vastarinnasta, kohdataan lainsuojattomina – väestönä, jota vastaan mikä tahansa voima on sallittua.
Mutta tämä ei ole juutalaisuutta. Juutalaisuus opettaa oikeudenmukaisuutta, ei valloitusta. Profeetat vaativat myötätuntoa, eivät herruutta:
”Minä olen Herra; olen kutsunut sinut oikeudenmukaisuuteen… Annan sinut liitoksi kansalle, valoksi kansakunnille.”
- Jesaja 42:6
Todellinen juutalainen etiikka edellyttää nöyryyttä, oikeudenmukaisuutta ja empatiaa sorrettuja kohtaan. Sionismin muuntaminen ”valituksi olemisesta” oikeutukseksi ei ole juutalaisuuden laajentaminen – se on sen pettäminen.
Israelin paluulaki (1950) myöntää jokaiselle juutalaiselle – määriteltynä keneksi tahansa, jolla on yksi juutalainen isovanhempi tai käännynnäinen – oikeuden muuttaa maahan ja saada kansalaisuus, riippumatta siitä, ovatko he tai heidän esi-isänsä koskaan asuneet maassa. Sen sijaan vuonna 1948 ja 1967 karkotetut palestiinalaiset – joista monet voivat jäljittää sukujuurensa Palestiinassa tuhansien vuosien taakse – on kielletty palaamasta.
Politiikka on kehystetty vastaukseksi juutalaisten vainoon. Sen teologiset sävyt heijastavat kuitenkin jumalallisen oikeuden ajattelua: jotkut ihmiset ovat oikeutettuja maahan uskonnollisen identiteetin vuoksi; toiset, jopa siellä syntyneet, eivät ole.
Geneettinen tutkimus kyseenalaistaa tämän väitteen. Palestiinalaiset kristityt ja monet palestiinalaiset muslimit ovat genomitutkimusten kautta osoittaneet olevansa suoria jälkeläisiä muinaisista levanttilaisista väestöistä, mukaan lukien kanaanilaiset ja varhaiset israelilaiset. Heidän yhteytensä maahan on syvempi, jatkuva ja paikkaan sidottu.
Näin ollen paluulaki ei ole pelkästään syrjivä – se on historiallisesti taantumuksellinen. Se myöntää etuoikeuksia niille, joilla on teologisia tai diasporisia vaatimuksia, samalla kun se kieltää paluun niiltä, joilla on sukujuurten jatkuvuus.
YK:n peruskirjan 51 artikla vahvistaa, että kaikilla kansakunnilla on luontainen oikeus itsepuolustukseen. Mutta entä kansat ilman valtiota? Entä väestö piirityksen alla?
Palestiinalaiset eivät ole sotilaallinen uhka. He ovat valtioton kansa, joka kohtaa:
Heiltä evätään vesi, terveydenhuolto, koulutus ja perustason liikkuvuus. Heidän lapsensa tuomitaan sotilastuomioistuimissa. Kun he protestoivat rauhanomaisesti, heitä ammutaan. Kun he vastustavat sotilaallisesti, heitä kutsutaan terroristeiksi.
Tässä kontekstissa vastarinta ei ole ylellisyyttä – se on biologinen välttämättömyys. Se on selviytymistä.
Läpi historian, kun lait ovat suojelleet sortajia ja kriminalisoineet sorrettuja, vastarinta on rikkonut näitä lakeja – ja muuttanut maailmaa:
Monarkioiden aikakaudella kapinalliset olivat lainsuojattomia – heiltä riistettiin kaikki oikeudet, ja valtio jahtasi heitä. Mutta juuri nämä kapinalliset lopettivat suvereenin immuniteetin ja synnyttivät modernin oikeudenmukaisuuden.
Kun laki ei enää palvele kansaa, kapina ei ole rikos – se on perustavaa laatua oleva.
Usein sanotaan, että Israelia on ymmärrettävä holokaustin trauman kautta. Että sen pelot juurtuvat vainoon ja sen kovuus on puolustusreaktio. Ja totta on, että laki usein huomioi taustan – kuten tuomari saattaa punnita syytetyn väkivaltaista lapsuutta.
Mutta 77 vuotta on kulunut holokaustista. Israel ei ole traumatisoitunut lapsi – se on ydinasemahdilla varustettu alueellinen supervalta, joka miehittää miljoonia.
Trauma voi selittää käyttäytymistä. Se ei oikeuta sitä ikuisesti.
Kun traumatisoitunut yksilö muuttuu väärinkäyttäjäksi, laki puuttuu peliin. Kun traumatisoitunut valtio muuttuu toistuvaksi rikolliseksi, maailman on toimittava.
Jos kansainvälisellä oikeudella on tarkoitus merkitä jotain, sen on koskettava kaikkia. Jos rauha on mahdollinen, sen on alettava oikeudenmukaisuudesta. Ja kun rauhanomaiset tiet on suljettu – kun laki muuttuu sorron välineeksi – vastarinnasta tulee velvollisuus.
Taistelu takaisin ei siis ole rikos. Se on moraalinen velvoite. Se on selviytymisen teko. Se on hetki, jolloin lainsuojaton muuttuu oikeudenmukaiseksi.